Kuusi viikkoa ennen lähtöä

Pläiskis

Olen välttänyt sydänverellä kirjoittelua tällä kanavalla erinäisistä syistä. Ensinnäkin, sydänveren muuntaminen blogimuotoon on hankala prosessi. Toiseksi, en pidä ajatuksesta, että syvimmät aatokseni ja tunteeni kelluskelevat cyberavaruudessa määrittelemättömään tulevaisuuteen saakka. Kolmanneksi en ole kokenut tarvetta jakaa täällä mitään sellaista, joka on jokaisen random-googlaajan käsillä koska ja mistä tahansa, ja joka on tarkoitettu jaettavaksi lähimmäisten kanssa (elekee nyt skitsoilko, olettehan toki lähimmäisiäni, mutta ne random-googlaajat ei). Ja jo ihan alussa lupasin, että yritän ennen kaikkea välittää kokemuksiani ja tuntemuksiani kulttuurista ja elämästä täällä, enkä niinkään siitä, kummalla jalalla nousin sängystä minäkin aamuna (tänään taisi lähteä vasemmalla).

Noniin, tämän intron ja blogituksen luonteen pohdiskelun jälkeen onkin sitten kovin koherenttia todeta että haikeata on. Tasan viikko sitten porhalsin kimppakyytisysteemillä Montréaliin, jossa tapasin ystäväni Lauran ja Patrikin. Tänä aamuna kello 5.30 saatoin heidät Québecin bussiasemalle, josta he jatkoivat Montréalin kautta NYCiin ja huomenna takaisin Suomeen. Näiden kahden tapahtuman väliin mahtui ikimuistoinen viikko ystävien seurassa. Kovin paljon suurempaa ystävyyden osoittamisen elettä tuskin on kuin se, että tulee valtameren yli morjenstamaan kuusi viikkoa ennen jälleennäkemistä kotimaassa.

Québec kiitti ja näytti parhaat puolensa vierailleni. Sää on ollut lämmin, aurinkoinen ja ennen kaikkea keväinen jo parisen viikkoa. Viikkoon ja viikonloppuun mahtui lisäksi poikkeuksellisen paljon jos jonkinlaista sosiaalista tapahtumaa, ja Laura ja Patrik tapasivat varmasti yli 20 ystävääni ja kaveriani täältä, ja lähimpien ystävieni kanssa he ehtivät jo niin pitkälle tutustumisprosessissa, että haikeina ja hiljaisina olivat kun hyvästejen aika tuli. Ja tämä kaikki, ystävien paluu Suomeen päin, mahtava viikko ja viikonloppu, sekä sen tajuaminen, että minulla nyt täällä todella on olemassaoleva, laajahko ja ennen kaikkea tärkeä ystävä- ja tuttavaverkosto, saivat aikaan tunnemylläkän. Kun L ja P hyvästelivät ystäviäni, tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, että kuuden viikon päästä minä itse seison tuossa samassa tilanteessa, jättämässä taakseni sitä elämää, mitä täällä olen 10 kuukauden ajan rakentanut. Ja eihän se edellä esitetyllä tavalla ilmaistuna kovin hyvältä tunnu. Toisaalta - ja tämä lisättäköön vielä samoilla verillä - jos ystävistä eroaminen ei tuottaisi tuskaa, olisi kai syytä olla huolissaan. Vem kan segla förutan vind...?

Onneksi olen taipuvainen positiiviseen ajatteluun ja tajuan, että elämäntilanteeni ei ole millään tavalla huono. En ole menettänyt mitään, päin vastoin, olen saanut paljon uusia ystäviä, ja kun jätän tämän mantereen taakseni - vähintäänkin nyt toistaiseksi - niin en tietenkään katkaise yhtäkään niistä ystävyyssuhteista, jotka täällä olen luonut, ne vain muuttavat muotoaan. Suomen kielessä on riemastuttavan positiivinen sananlasku: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuusi viikkoa on pitkä aika enkä todellakaan aio viettää sitä haikeudessa hapuillen. Lisäksi epäilen, että parit kunnon yöunet tekevät terää tähän väliin. Mutta ajattelin nyt turauttaa tämän väistämättömän haikeustunnelmoinnin tähän väliin kun se nyt todella itselleni ensimmäistä kertaa tuntuu ajankohtaiselta.

Laura ja Patrik ottivat paljon kuvia, ja he tulivat dokumentoineeksi paljon elämänpiiristäni täällä, myös sellaista mitä oman laiskan kamerani muistikortille ei ole tallentunut. Tästä olen erittäin onnellinen. Kuvat ovat kuitenkin vielä L&P:n hallussa, mutta loppuviikosta saanen osuuteni niistä ja postailen sitten blogiin niin saatte taas vähän visuaalista stimulanttia myös. Samalla tapahtumarikkaan viikon tapahtumat tulevat tarkemmin mainittua ja jäsenneltyä.

Kaikkea hyvää sinne Suomeen taas kaikille, toivottavasti sielläkin kohta talvi hellittäisi otettaan!