2900 km ja kolme uutta provinssia

Eeva ja Hannu pölähtivät tänne viikko sitten. Tiistaina kierrätin heitä kaupungilla ja selitin parhaani mukaan kaupungin historiaa, kulttuuria ja politiikkaa. Illalla olimme syömässä tunisialaisessa ravintolassa St-Jeanissa. Eevan ja Hannun B&B oli samaisessa kaupunginosassa mainiolla paikalla. Päivä oli onneksi poutainen, mutta illalla satoi pariin otteeseen oikein kunnolla. Jetlagiset matkalaiset menivät aikaisin takaisin majoitukseensa, minä menin vielä historianopiskelijoiden illanviettoon Bateau de nuit -pubiin (St-Jean edelleen). Mainiota sakkia kyllä, paikalla lähinnä viimeisen vuoden kandiopiskelijoita. Täällä kandi on perustutkinto (ei siis välitutkinto niin kuin Suomessa) lähes kaikessa, ja jos joku tekee maisteria tarkoittaa se yleensä sitä, että akateeminen ura on mielessä.

Keskiviikko oli normaalin kiireinen (Nouvelle-France, baskinkurssi ja kuoro) joten en ehtinyt tavata matkalaisia muuta kuin aamupäivällä, jolloin näytin heille kampusaluetta.

Torstaina haimme sitten anivarhain auton koulun autovuokraamosta ja lähdimme posottamaan kohti Prinssi Edwardin saarta (PEI). Matkareitti kulki pitkin Lawrence-joen etelärantaa aina Rimouskin kaupunkiin saakka, josta käännyimme etelään kohti New Brunswickiä. Maisemat olivat aivan fantastisia ja etenkin Matapedia-joen laakso Gaspesien eteläosassa oli kauneudessaan uskomaton. Ruska on täällä Suomen ruskaa paljon kirjavampi, ja välillä tuntui kuin olisi ajanut karkkikaupan läpi, niin kirkkaita vihreän, keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyt olivat.

Torstai-iltana yövyimme Cap Pelé -nimisessä pikkukaupungissa. Ilokseni kyseessä oli aito acadialainen pikkupaikka, jossa Acadien liput liehuivat ja kaksikielisyys oli voimissaan. Motellimme haisi homeelle, mutta siellä oli sentään telkkari, josta seurasimme NHL-kauden ensimmäistä Canadiensin ottelua pizzaa syöden.

Perjantaina lähdimme aikaisin taas liikkeelle ja saavutimme Confederation Bridgen hyvissä ajoin. Vuonna 1997 valmistunut silta kytkee PEI:n New Brunswickiin ja siten mantereeseen. Ajoimme saaren läntisimmän niemen päähän ja takaisin. Acadien lippuja näkyi etenkin lounaisosissa ja kyltit olivat ranskaksi. Mitä idemmäksi menimme, sitä vähemmän ranskalaista kulttuuria oli näkyvissä. Illaksi menimme majapaikkaamme, valloittavaan 1860-luvulla rakennetussa talossa sijaitsevaan B&B:hen. Minä kävin ennen illallista lenkillä pitkin Confederation Trailia. Kyseinen trail on 1980-luvulla puretun rautatien reittiä kulkeva koko saaren kattava ulkoilureittiverkosto. Loistava idea! Hauska oli hölkätä keskellä metsää pitkin vanhaa rautatietä! Illallinen mainiossa Cape Light -ravintolassa läheisessä Cardiganin kylässä, Atlantin rannalla tietenkin. Isäntämme Edgar tarjosi vielä omatekoiset kirsikkaviinit palattuamme. Edgar ja hänen vaimonsa Brenda ovat asuneet Saudi-Arabiassa ja Indonesiassa (öljyhommissa tietty) ja palanneet sitten E:n lapsuudenkotiin B&B:ta pitämään. Mahtavaa porukkaa. Lisäksi paikalla oli Patricia, pappi Buffalo, NY:sta sekä isäntäpariskunnan kaksi kissaa, joita ei saanut päästää yöllä ulos kojoottien takia. Eksoottista!

Lauantaina menimme "Green Gables"iin. Koko matka saarelle oli Eevan idea, hänen pitkäaikaisena unelmanaan kun oli nähdä L.M. Montgomeryn tyttökirjoista tutun Annan "koti". Esikuvana tälle oli Montgomeryn serkkujen talo Cavendishissä. Talo on tietenkin nykyään turistinähtävyys ja varsin teennäinen paikka, mutta E vaikutti olevan kuitenkin tyytyväinen. Oma B&B:mme oli tietenkin paljon autenttisempi PEIläinen 1800-luvun miljöö. Itselleni lauantain ehdoton kohokohta oli hummerilounas Charlottetownin (PEIn pääkaupunki) Lobster on the Wharf -ravintolan terassilla. Aurinko paistoi ja Atlantti tuoksui, ei paremmasta väliä.

Sunnuntaina ajoimme takaisin Québeciin Suzukillamme. Kävimme ensin Nova Scotian puolella ihan vain siksi, että voi sanoa siinäkin provinssissa käyneensä. Ilma oli aika huono, mutta matka eteni onneksi joutuisasti. Québecin lähestyessä tuli minulle todella kotoisa tunne. Sen verran hyvin on tähän kaupunkiin jo juurtunut, vaikkeivät ne juuret tietenkään syvälle vielä ulotukaan. Tänä aamuna palautin auton, 2900 km oli mittarissa matkaltamme, aikamoinen määrä neljälle päivälle! Tämän maan mittasuhteet ovat vain niin käsittämättömät, että tuntui kuin olisi käynyt vain pikku retkellä naapurimaakunnassa. Mutta olipahan hauska reissu!

Tänään alkoi taas arki. Huomenna vielä veneajelu joella (se sama kaveri, jolle nauhoitin englanninkielisen audioguiden) siskon ja Hannun kanssa, sitten he lähtevätkin jo keskiviikkona kohti Montréalia.

Vielä yksi juttu. Juttelin jokin viikko sitten erään ruotsalaisen tytön (Sofie) kanssa ja hän tarjosi minulle lippua Ruotsi-Suomi -jääkiekkomatsiin Vancouverin olympialaisiin. Nyt asia varmistui ja jos saan lennot edes jotenkin järkevään hintaan niin lähden helmikuussa viiden ruotsalaisen kanssa länsirannikolle katsomaan tuota ottelua. Toivottavasti saan lennot fiksattua, koska siitä tulee aivan räjäyttävää jos sinne pääsen ja vielä tuohon otteluun ja ruotsalaisten kanssa! Toivotaan vaan että pysyy Suomen pojilla päät kylmänä kaukalossa ja katsomossa.


Kuvat:

1. Valitettavasti tätä parempaa kuvaa ruskasta ei sään takia saanut (PEIllä paistoi, mutta ruska siellä on Atlantin takia vasta myöhemmin). Tästä saa kuitenkin jonkinlaisen kuvan värien kirjosta.
2. Matkaseura ja uskollinen Suzuki lähellä Amquin kaupunkia Québecissä.
3. Hullulla on halvat huvit. Innostunut historioitsija, Acadien lippu ja Atlantti.
4. Eeva PEIlaisessa ympäristössä.
5. Pohjoisrannikkoa
6. Kissa protestoi ulosmenokieltoa vastaan.
7. Roseneath B&B, majapaikkamme saarella.